Muistan monia kohtia elämäni varrelta, joissa innostus ja tekemisen palo ovat vieneet mennessään. On aika kiinnostavaa, kuinka erilaisissa tilanteissa ja erilaisista lähtökohdista tuo ns. flow-tila on voinut syntyä.
Teini-ikäisenä innostuin öljyvärimaalauksesta. Uteliaisuus omia osaamisen rajoja kohtaan syntyi, kun 14-vuotiaana piti koulussa tehdä vesivärijäljennös itse valitsemastaan taulusta. Minun valintani oli Magnus Von Wrightin ”Sorsia” (1853). Nopeahkosta tekeleestäni tuli kutakuinkin kelvollinen, ja homma lähti sittemmin sen verran käsistä, että tein seuraavan 10 vuoden aikana jopa joitain tilaustöitä. Ei siitä näin hitaalle ”taiteilijalle” elantoa tullut, mutta pensseliin tarttuessani tiesin aina nopeasti liukuvani syvään keskittyneisyyden tilaan, irti ajasta ja paikasta.
Flow-tilaan sanotaan liittyvän aina merkittävä haaste ja toisaalta kokemus, että haasteeseen pystyy vastaamaan. On kyllä hienoa, kun ihmisellä on tiedossaan keino saada itsensä tuollaiseen tilaan; kuin portti, josta voi aina halutessaan astua innostuksen virran imuun.
Hallitsematon pakko
Aivan toinen äärimmäisyys on tilanne, jossa ulkoisen pakon paine todella uhkaa meitä. Pahimmillaan joudumme nousemaan käsittämättömän koviin, arvaamattomiin, hallitsemattomiin ja pitkäkestoisiin tilanteisiin; kokoamaan rohkeutemme, kohtaamaan epävarmuutemme, osaamattomuutemme tai pelkomme ja kasvamaan niitä suuremmaksi.
Tämä tuo mieleeni vaikkapa J.K. Paasikiven tai Sirkka Hämäläisen, joihin olen hiljattain tutustunut kirjallisuuden kautta (ks. Alpo Juntunen: Paasikivi – geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet ja Jukka Ahonen & Jyrki Vesikansa: Pakko uskaltaa). Kummankin velvollisuudentunto luotsasi kansakuntaamme vaikeiden karikoiden ja raskaiden aikojen läpi: Paasikivi toisen maailmansodan aikana salkuttomana ministerinä ja eritysesti sen jälkeen pääministerinä ja presidenttinä; Sirkka Hämäläinen 1990-luvun laman syövereissä Suomen Pankin pääjohtajana ja sen jälkimainingeissa Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsenenä luoden pohjaa yhteiselle eurovaluutalle.
Sekä Paasikivi että Hämäläinen ovat kansallisissa käännekohdissamme toimineet vahvasti ulkoa ohjautuvan pakon edessä – tai oikeammin sen keskellä. Minulle yksi mielenkiintoinen kulma onkin se moniulotteinen tapahtumien vyöry, jota kumpikin on joutunut reaaliaikaisesti havainnoimaan ja tulkitsemaan kyetäkseen aidosti edistämään maamme parasta.
Mieleenpainuvaa on, kuinka Paasikivi tarkastelee ja tulkitsee tapahtumia, kirkastaen jatkuvasti omaa haaste- ja tavoitekuvaansa – ja venäjänkielentaitoisena luottomiehenä istuu neuvottelupöydässä Stalinin ja Molotovin kanssa Suomen kohtaloa ratkoen. Vaikuttavaa on myös, kuinka analyyttinen Sirkka Hämäläinen suuntii ja tasapainoilee Suomen Pankin vaikutusmahdollisuuksien muutoksessa talousjärjestelmämme haasteiden, poliittisen päätöksenteon eläväisen kentän sekä kotimaisen ja kansainvälisen finanssipolitiikan ristiaallokoissa.
Niin Paasikivi kuin Hämäläinen nousivat tilanteisiin, joissa oma kapasiteetti on annettava itseä suurempaan tarpeeseen. Silloin kysymys ei koskaan voi olla vain henkilökohtaisesta kunnianhimosta vaan myös velvollisuudentunnosta. Näiden elämäntarinoiden pohjalta on ilmeistä, että ulkoisen pakon edessä aito velvollisuudentunto voi sytyttää vahvan sisäisen palon ja inhimillisen kasvun polun, joka kantaa jopa henkilökohtaiset uhraukset.
Arjen sankarit ja hallittu pakko
Entäpä sitten me tavalliset tallaajat, joille napsahtaa tavoitteita olosuhteiden pakosta tai muiden asettamana, ja arki on suorittamista päivä toisensa jälkeen. Kuinka voimme löytää sen tarttumiseen ja innostukseen tarvittavan kipinän?
Usein se löytyy itse tarttumisesta. Kun ottaa ensimmäisen askeleen, toinen voi jo viedä mennessään. Tätä on aina hyvä kokeilla ensin. Oma lempitapani tarttua vähemmän puoleensavetävään tehtävään on ”ok, teen 15 minuuttia” – ja todella usein siitä kehkeytyy työn tai aikaansaamisen ilon myötä hyvinkin tuottavia rupeamia!
Käytän myös mielelläni aikaa tietoiseen innostuksen kehittämiseen, sillä se maksaa itsensä aina takaisin niin luovuutena kuin tarttumisena. Keinoina yhdistelen omaehtoista visio-ohjausta ja sisäisen palon sytyttämisen polkua. Avaan niitä ensin omasta käyttäjäkokemuksestani käsin keittiöesimerkillä ja peilaan sitten työelämän kulmaan asiakasesimerkin kautta.
Runsaat 20 vuotta sitten suunnittelin ja rakennutin mieleiseni laadukkaan keittiön, joskin myönnän, että sen upeasti työstetyt ovet ovat MDF:ää. Nyt kärsin kosteusvaurioista tiskipöydän kohdalla olevissa alaovissa. Tekisi mieleni kääntää selkä koko keittiöremontille tietäessäni, että niin aikaa kuin rahaa tulee palamaan ihan huolella. Samalla pitää myös katsoa pidemmälle ja ratkoa, missä määrin rakennan kotini arvoa itseäni varten, missä mahdollista tulevaa ostajaa varten.
No, selän kääntämisen sijaan aloin piirtää keittiöni mahdollisuuksia – ja mitä tapahtui? Syntyi visio ja pitelemätön esteetikko minussa heräsi. Heräsi myös uteliaisuus: millaisia toimittajia löydän uudelle täyspuiselle keittiölleni? Millaisin rakentein? Millaisella yhteistyön joustavuudella? Heräsi kiinnostus. Heräsi halu etsiä tietoa. Kun löysin tietoa, aloin myös uskoa, että tuohan on tehtävissä. Nyt etenen jo askel kerrallaan kohti minulle merkityksellistä visiota. Kun koen tarttumisen vaikeutta, palaan konkreettisen visioni äärelle.
Näetkö siis yllä sisäisen palon herättämisen polun? Uteliaisuus herättää kiinnostuksen; se puolestaan saa etsimään tietoa. Kun tietoa tulee lisää, kasvaa usko. Usko liittyy aina johonkin, mitä ei vielä ole; kuvitelmaan, jonka uskoo voivansa tehdä todeksi.
Pari viikkoa sitten olin läsnä tilanteessa, jossa asiakkaani sai esihenkilöltään uutuuttaan kiiltävän tavoitelistan, joka liiketoiminnan kulmasta ohjaa asiakkaani aikaansaannoksia ja samalla johtajuustaitojen kehittymistä. Näin, että asiakastani vaivasi uskon puute uusien tavoitteiden edessä.
Lähdimme asiakkaani kanssa etsimään yhteistä nimittäjää tavoitteille. Varmin valinta oli aloittaa tarkastelemalla, mihin ajankäyttö nykyisellään kohdentuu ja kuinka uudet tavoitteet sitä muuttavat. Millaiseksi rooli muuttuu? Millä aikajänteellä sen tulee muuttua? Sen jälkeen priorisoimme tavoitekenttää: mihin kannattaa tarttua ensin? Kun vielä sidoimme kuvaan asiakkaan oman halun kehittyä delegoinnin taidossa ilman direktio-oikeutta, löytyi polulta kiinnostava tartuntapinta, jolle saatoimme rakentaa konkretiaa. Puolentoista tunnin tapaamisesta lähti asiakas, joka näki priorisoimansa tavoitteen merkityksellisenä ja uskoi voivansa saavuttaa sen.
Löydätkö muuten lukijana visio-ohjauksen ja sisäisen palon polun edellisessä esimerkissä? Mikä on visio? Missä heräävät uteliaisuus, kiinnostus, tiedonjano ja usko?
Ja vielä tärkeämpi kysymys: kuinka voit hyödyntää visio-ohjausta ja sytyttää sisäisen palon itsellesi?
Heli Engblom
LMI johtajuuskehittäjä
